On vain mentävä päivä kerrallaan – Korona-ajan ajatuksia ja terveisiä Sodankylän järvikyliltä

On vain mentävä päivä kerrallaan – Korona-ajan ajatuksia ja terveisiä Sodankylän järvikyliltä

Julkaistu: 24.11.2020

Kohta ollaan eletty vuosi tässä epävarmassa tilanteessa, jossa tavallinen elämä ja arki on muuttunut vaikeaksi. Ihan kaikkea rajoitetaan, rakkaiden omaisten ja läheisten kyläilyjä, virkistäviä kauppa- ja kyläreissuja, joissa edes hetken sai tavata tuttuja ja vaihtaa kuulumisia, liikuntaa ja harrastuksia, ilon ja surun juhlia, kokoontumisia ja tapahtumia, jotka aikaisemmin ovat tuoneet sisältöä ja jaksamista arkeen.

Lisää huolta omasta jaksamisesta lisäävät pimenevät päivät ja musta maa. Järvikylien kyläkerholaiset toteavat: ”varsinkin iltaisin vetää mielen matalaksi”, ”on haikea mieli, kun tämä menee näin pitkälliseksi”, ”pitkittyminen hirvittää” ja ”on vain mentävä päivä kerrallaan”. Jo ennen koronaa vaivannut yksinäisyys on kasvanut entisestään ja kerholaiset sanovat: ”kun on liikaa aikaa, pienet asiat tulee isoiksi”, ”ikävät asiat korostuvat ja valtaavat mielen, sairaudet, pelko ja ahdistus lisääntyy” eikä ”osaa ajatella oikein mitään”.

”On haikea mieli, kun tämä menee näin pitkälliseksi”

Viimeaikaisten koronatapausten määrä Sodankylässä on tehnyt koronapelosta todellisen ja konkreettisen. Kerholaisilla on suuri huoli myös työntekijöistä, jotka työssään kohtaavat ja hoitavat koronaa sairastavia henkilöitä ja luonnollisestikin huoli on myös sairaiden omaisista.

Vaikka suojavälineiden ja käsidesin käyttö on vierasta ja ahdistavaa, siitä on tullut jokapäiväistä ja myös kerhoissa hierotaan jo tottuneesti käsidesiä käsiin, maskit ovat kasvoilla ja pöydissä sopivat etäisyydet. On tämä melkoinen muutos, kun miettii, että aikaisemmin tapaamiset aloitettiin halaamalla. Mutta kerholaiset haluavat yhdessä kantaa vastuu kaikkien terveydestä, koska heidän sanoin ”kukaan ei voi olla varma, ettei ole taudin kantaja”.

Ahdistusta koskevien keskustelujen jälkeen pohdittiin, miten ”rintaa puristavaa ahdistusta ja yksinäisyyttä” voisi edes hiukkasen lieventää. Näin maaseudulla luonto ja ulkoilu ovat luonnollisestikin paras ratkaisu ja lenkille tai metsään voi turvallisesti pyytää myös naapurin tai ystävän. Mutta terveys ei aina anna siihen mahdollisuutta, vaikka haluja olisikin. Monet ovat kaivaneet esille kesken jääneitä käsitöitä, sanaristikot ja sanahakutehtävät antavat aivoille mukavaa jumppaa, lukeminen ja leipominen vie mukavasti aikaa ja joku kertoi jopa ”löytäneensä uutta iloa elämänkumppanistaan, vaikka jutut on välillä vähissä”. Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin, kun huumori jaksaa vielä kukkia.

”Pienikin on hyvää!”

Kyläkerhot ovat monelle ainut ja mukava henkireikä arjessa ja kerhoissa onkin ideoitu toiminnan eri muotoja, jos eristäytymiset pitkittyvät ja estävät henkilökohtaisia tapaamisia. Digitaaliset välineet ja sovellukset voivat tuoda ystäviä ja kaukana olevia omaisia hetkeksi lähemmäs, mutta tämä edellyttää oikeanlaisia välineitä ja osaamista. Kerhotoiminnassa kannustetaan ja opastetaan henkilökohtaisesti näiden käyttöön, tutkitaan kännyköiden toimintaa, tutustutaan sovelluksiin ja tällä hetkellä harjoitellaan WhatsApp-videopuhelujen soittamista ja vastaanottamista. Keväällä on suunnitelmissa tutustua myös äänikirjojen maailmaan.

Kyläkerhoissa opitaan siis matalalla kynnyksellä arjessa tarvittavia digitaitoja, mutta osaamista on hankittu myös Revontuli-Opiston tarjoamilla digikursseilla ja järvikylien ihmisten yhteisen digiloikan tarve on suuri. Yksinäisen päivän piristämiseen ei tarvi tehdä taikoja. Kerholaisten mielestä pieni puhelu, raatihetki, jonkun kanssa tuo hyvän mielen ja muuta ajateltavaa. Pitää ajatella, että ”pienikin on hyvää”.

Kyläkerholaisilta on niin paljon opittavaa, enkä kerhonohjaajana voi kuin ihastella, kun kerholaiset kaikesta huolimatta hyppäävät potkureilleen ja lähtevät iloisen porinan saattelemana potkuttelemaan kohti kotejaan. Olen onnekas.

Pia-Karin Nikkinen
Kyläkerhojen ohjaaja